Paljon kuulee sitä minkälaisia tunteita herättää pienten vaatteiden poislaittaminen, vaunukopan vaihto ratasosaan ja muuta. Kuvittelin että lukeutuisin tähän joukkoon, joilla se kyynel on silmänurkassa kun viikkaa pieniä vaatteita pois. Ihme kyllä näin ei ole ollut.

Oonkin puhunut siitä miten voimakkaana mulla oli vauvakuume. Ajatus vanhemmasta lapsesta tuntui vieraalta. En osannut kuvitella itseäni edes sanotaan vaikka viisivuotiaan äitinä, mielsin vaan sen vauvan. Jannin synnyttyä kaikki käskivät nauttia nyt "kun se kasvaa niin äkkiä", "toi aika menee niin äkkiä" ja vitsi miten ahdistavalta se musta kuulostikaan. Mulle tuli olo, että millä mä saan nyt maksimoitua tän nauttimisen äärimmilleen?! Nautin joka hetkestä, mutta oli olo että nautinko nyt niin paljon kun vain pystyn. Tätä on vaikea selittää. Lauseet "kohta se jo kävelee" ärsyttivät, koska halusin nauttia siitä pikkuvauvasta sen hetken kun sellanen on. Halusin, että ne pienet kokoa 50 olevat vaatteet menisi mahdollisimman pitkään ja Janni olisi niin pieni. Ensimmäisiin neuvoloihin mentäessä tottakai toivoin, että kasvua on tullut tarpeeksi, mutta samalla pieni osa musta toivoi, ettei nyt ihan kamalasti vielä olisi kasvanut. :D Tää meni kylläkin pian ohi ja sitä on vaan äärettömän iloinen, että lapsi kasvaa niin hienosti <3

Noh, alku tosiaan oli tällasia fiiliksiä. Kun kuitenkin alettiin mennä vaatteissa seuraavaan kokoon, en pillahtanut itkuun. Kivoja vaatteita toki on haikea laittaa pois käytöstä sen takia että on harmi ettei enää mahdu päälle. Meillä on menty aika kovaa vauhtia kasvussa eteenpäin ylipäänsä. Kasvua ihan painon ja pituuden puolesta on tullut hienosti kokoajan, kehitys muutenkin on ollut nopeaa. On saanut äiti olla ylpeä. Sitä olenkin ollut enemmän kun sitä, että "älä nyt vielä". On ihana seurata pienen kehitystä. Nythän meillä tosiaan ryömitään kovaa vauhtia, otetaan jo konttausasentoakin, osaa "pyytää" syliin, matkii tiettyjä juttuja, kikattaa, vähän yrittää noustakkin... Ihania juttuja! :)

Ollaan myös luovuttu sitteristä, hoitopöydästä, unipesästä, vaunukopasta ja seuraavana taitaa olla leikkimatto. Onhan ne tavallaan haikeita juttuja, muttei sen enempää tuonut suuria tunteita mulle. Itkuilta ollaan säästytty :D

Nyt kun olen nähnyt isompia lapsia, taaperoita tai vaikka vielä vähän vanhempia, mietin jo millanenhan tyyppi Janni on tossa iässä. Ollaan siis päästy myös siitä isomman lapsen "ahdistuksesta". Mietin jo, että onpa ihana päästä touhuumaan Jannin kanssa kun kasvaa. Tein edellispäivänä pullia ja mietin miten päästään leipomaan yhdessä, mitä kaikkea kesällä voidaan tehdä, ensi talvena. Ihanaa!

Oon kyllä niin nauttinut joka kuukaudesta ton pikkutyypin kanssa. Toki myönnettäköön että on sitä itsellä mielessä että toivottavasti vielä joskus pääsee uudelleen nauttimaan sen pikkuvauva-ajan ;) ja raskaudenkin. ja synnytyksen. (miten hullu sitä ihminen onkaan! :D ) mutta siis ei vielä! Nyt nautitaan Jannista ja elämästä näin, kolmestaan <3

-Hannela