Moi! :)

Viimeksi olen kirjotellut heinäkuun lopussa, kun vielä odoteltiin pienokaista maailmaan. Nyt hän on täällä ollut meidän elämässämme huomenna tasan 3kk, miten nopeaan aika onkaan mennyt! Niin monesti on mielessä aiheita mistä tekis mieli kirjotella. Kai sitä tekis mieli jäsennellä ajatuksiaan johonkin, kokee niin monenlaista kiitollisuuden ja onnellisuuden tunnetta tällä hetkellä arjessa. Kuitenkin päivät menee niin järjetöntä vauhtia tällä hetkellä ja kun ois hetki aikaa niin pää hakkaa tyhjää. Jotenkin myös mietin olisko näitä ajatuksia järkevämpää kirjoittaa ihan vihkoon, ne jäisi itselle muistoksi. Sellasta oonkin välillä kirjotellut. Nyt kuitenkin koneella ja blogiin kirjoitus houkuttelee enemmän, testataan välillä sitä. :)

Hipaistaan aihetta synnytys. Se on saanut nykyään niin uuden käsityksen omassa ajatusmaailmassa. Kun lukee synnytystarinoita, kun katsoo telkkariohjelmia missä synnytetään tai mitä tahansa siihen liittyvää on niin jo omissa ajatuksissaan siellä omassa synnytyspäivässä. Toisenlaiset äidit on ohjelma minkä mukaan irvistelen, puuskutan ja itken onnen kyyneleitä katsoessani :D siinä menee niin syvälle omaan raskauteen, omaan synnytykseen, omaan arkeen. 

Tyypillisenä minuna oon nämä 3kk lähes päivittäin, tai no, lähes sanan voi kai jättää jopa pois... miettinyt joka päivä synnytystä ja ensipäiviä sairaalassa. Sekä hyvässä, että 'pahassa'. Enemmän hyvässä ja haikeudella. Niin hirveää kun se synnytys onkin niin jollain tavalla sitä on niin sairas että sen haluaisi jopa kokea uudelleen vaikkei kuitenkaan :D Se on jotain niin omanlaistansa kipua, omanlaisia tuntemuksia, se jännitys, kauhu, kipu... samalla odotus ja tieto että se kamala olo ja kipu johtaa johonkin maailman parhaaseen asiaan... Se on ihan hullua! Sen kun muistaa sinä päivänä pitää mielessä, se antaa voimaa. Muistan sanoneeni ponnistusvaiheen aikana että se ei tuu sieltä ikinä... Kätilö sanoi vaan että tulee se, hienosti menee. Ja samalla oli omassakin mielessä että ei yksikään sisällekään ole jäänyt ja jokainen helvetillinen ponnistus vie eteenpäin ja se pieni on hitusen lähempänä päivänvaloa <3 

Oon myös äärettömän ylpeä itsestäni ja omasta kropastani. Siitä että sain ton pienokaisen maailmaan, vaikka se vaikeaa olikin eikä varmaankaan edes kaukana että sektioon olisi jouduttu. En millään tavalla, ikinä, halua että kukaan ymmärtää tätä väärin. Sektio on ihan ok, se on todella hyvä ratkaisu jos se vaaditaan. Tärkeintä on että tehdään niinkuin parhaaksi on. On se sitten äidin tai vauvan kannalta. Se ei missään nimessä ole huono juttu tai häpeän aihe. Kuitenkin se että itse on vauvan alakautta synnyttänyt tuo itselleen todella ylpeän olon. Se että kroppa toimi niinkuin kuului, että kaikista vaikeuksista huolimatta sain kokea synnytyksen alateitse, siitä jälkikäteen on tosi iloinen. Monesti lukenut miten sektioon joutuneet joutuvat käsittelemään asiaa omalla tavallaan, ajattelee ettei ole kirjaimellisesti synnyttänyt lasta, kokee pettyneensä kroppaansa ja itseensä. Luulen että mulla kävisi just niin, huomaan sen jo tästä mitä nyt ajattelen. Ehkä 'pahin' olisi se että olisi jo vuorokauden, vuorokausia kestänyt supistuksia, päässyt ponnistamaan asti ja sitten todettu että sittenkin sektioon. Se että ponnistaisi melkein, mutta sit ei kuitenkaan "onnistuisi". Mutta, niinkuin sanoin eihän siinä kohtaa sektiota turhaan tehdä. Jos tilanne sen vaatisi että siinä kohtaa sektioon lähdettäisiin, niin ehdottomasti. Mitä vain vaatii että kaikki menisi hyvin! Jokainen nainen on lapsensa synnyttänyt, tavalla tai toisella. <3

Se mistä sit taas olen harmissani ja huomaan olevani ehkä jopa hitusen katkera... kun luen ja kuulen miten ihmiset sanovat, että maailman paras tunne on saada lapsi rinnalle. Pystyn kuvittelemaan sen hetken, tietenkin ajattelen tilanteita mitä nähnyt sosiaalisessa mediassa kuvina, televisiossa... miten äiti saa juuri syntyneen lapsen suoraan rinnalle, tuijottelee pienokaista rinnallaan, uunituore isä vieressä, uutena perheenä... Tätä hetkeä me emme saaneet. En saanut lastani suoraan rinnalle, ei saatu rauhassa olla ja kokea sitä onnen hetkeä. Sen sijaan olimme huolesta soikeana vaikkakin toki onnellisina, mutta lapsemme ei olleet kanssamme. Niin mä sen koin. Suoraan synnyttyään hänet vietiin sivummalle, jotta saatiin imettyä lapsivedet keuhkoista ja siitä suoraan happikaappiin... Minä ihmeissäni sängyllä pökertyneenä, huolissani, helpottuneena kuitenkin että se on vihdoin ohi, mutta ihan sekaisin että mitä nyt tapahtuu.. Onneksi oli ihana kätilö, joka vakuutteli että kaikki on ok. Mutta siitä yö kaikki eri paikoissa, minä osastolla, pieni tyttömme keskolassa ja uusi isä kotona yksinään... Huh. Toki tiedostan, että kaikki tämä oli lapsemme parhaaksi. 

Seuraavana aamuna pyörätuolilla mut työnnettiin katsomaan lastamme. Olihan se tavallaan absurdi (onkohan se oikea sana tässä kohtaa?) tilanne viedä lapsen luo ja todeta että se on meidän. Periaatteessa vähän kuin vierasta lasta menisi katsomaan. Jollain omituisella tavalla mulla kuitenkin oli side häneen siitä ensihetkestä lähtien, miten se edes on mahdollista, sitä en tiedä. Kuitenkin alusta asti  hän on ollut meidän eikä hän ole tuntunut millään tavalla vieraalta, alkukankeuksista huolimatta. Meidän oma rakas tyttömme. Huomenna ensimmäisenä isänpäivänä meidän perheessä, tyttö 3kk. Olen onnellisempi kuin koskaan.

-Hannela